Elämän viimeinen hyvä vuosi

 ...vai loistavan loppuelämän ensimmäinen vuosi?

29-vuotissynttärit menivät ohi viime lauantaina niin, että hurahti. Olen vitsaillut, että elämä loppuu 30 vuotta täyttäessä ja tästä alkaa nyt elämän viimeinen hyvä vuosi. Ehkäpä sitä voisi ajatella, että nuoruuden viimeistä vuotta tässä nyt sitten viedään.

Jostain kumman syystä fiilis on kuitenkin se, että kaikki on vasta alussa. Viimeisin vuosi on muuttanut elämäni täysin. Aloitan viimeisen nuoruusvuoden aivan eri ihmisenä. Jotain kaunista symboliikkaa oli ehkä siinäkin, kun syntymäpäivänä ensimmäinen tekoni oli pulahtaa avantoon ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden jälkeen.

Tervetuloa, raikas tulevaisuus. Olen valmis.

Terveyden merkitys

Viime vuonna synttäripäivä herätti pohtimaan terveyttä. Kerroin silloin synttäripostauksessani siitä, miten aikuisikäni on ollut pelkkää terveydestä taistelua. Olin tuolloin jo onneksi voiton puolella - raudanpuutteen ja kilpirauhasen vajaatoiminnan tunnistaminen ja korjaaminen saivat aikaan sen, että vietin elämäni ensimmäisen viikkoa vajaan, täysin terveen vuoden. 

Pohdiskelin tuolloin kuitenkin edelleen, mistä johtuu järkyttävä väsymys ja heikko kuormituksen sietokyky, joista olen koko elämäni lapsesta asti kärsinyt. Kirjoitin myös siitä, kuinka pään sisällä tuntuu olevan niin paljon enemmän energiaa, tavoitteita ja unelmia, kuin yhden terveenkään elämän aikana ehtii millään toteuttamaan, ja siksi jostain täytyy varmasti karsia. En osannut arvata, että näissä ajatuksissa oli avain koko elämän mittaisen mysteerin selviämiseen ja että seuraavana vuonna samaan aikaan en joutuisikaan enää miettimään, mistä karsia jaksaakseni. 

Alkuvuodesta 2021 Jesse teki elämäni mullistaneen oivalluksen. Maria - voisiko sulla olla ADHD?

ADHD-diagnoosi, joka viimein ratkaisi kaiken

Jessen oivalluksesta lähti rullaamaan intensiivinen prosessi, joka vei reippaasti yli puoli vuotta aikaa. Hämmennys oli alkuun itsellä suuri. Eikö ADHD ole 10-vuotiaiden, seinille hyppivien ja kaikkia muita häiritsevien poikien juttu? Miten se istuu minuun, joka olen lapsesta saakka ollut etenkin isoissa porukoissa ujo, kiltti ja hillitty? Koulussakin olen pärjännyt erinomaisesti vielä yliopistotasollakin, eikä mikään muu, kuin se tuskainen väsymys ja sairastaminen ole tuntunut tuottavan elämässä vaikeuksia. Mitä nyt olen aina tuntenut olevani erilainen, kuin muut - mutta eikö kaikista tunnu siltä?

Mitä enemmän aiheeseen syvennyin niin terveystietokannoissa, vertaistukiryhmissä kuin somessakin, sitä suurempia oivalluksia koin. Siis - tuohan olen minä. Aivan täysin, läpikotaisin. En muista koskaan nauraneeni yhtä paljon ja kovaa, kuin koko alkukevään tein. Oli aivan huikeaa tunnistaa itsensä tragikoomisissa ADHD-videoissa ja löytää ensimmäistä kertaa elämässään ihmisiä, joihin pystyy samaistumaan. 

Lääkäri otti onneksi epäilyksemme todesta ja asian vahvistivat lopulta kuukausia kestäneet tutkimukset. Lokakuun neljäntenä päivänä sain ensimmäistä kertaa kaikkien väärien arvailujen sijaan oikean nimen sille, miksi uuvun. Minulla on ADHD. On aina ollut ja tulee aina olemaan.

Ilmeeni heti koko tuon elämän mullistaneen lääkärikäynnin jälkeen

Uskomaton uusi elämä

Oikean diagnoosin ja toimivan lääkityksen myötä kaikki muuttui. Meni vajaa viikko, kun yhtäkkiä löysin itseni ensimmäistä kertaa vuosiin auton ratista. En ole aivan varhaisen aikuisuuden jälkeen ajanut, koska opiskellessa autoa ei ollut käytössä ja lyhyillä lomilla ajamisen uudelleen opettelu osoittautui liian rankaksi ja mahdottomaksi. Muutamaan kertaan olen yrittänyt herätellä uinuvaa taitoa uudestaan, mutta todennut, että en pysty keskittymään tarpeeksi - hallitsen kyllä auton, mutta en ympäristöä samaan aikaan. Pelkäsin, että keskittymiskyvyttömyyteni johtaa siihen, että ajan jonkun päälle.

Yhtäkkiä ajaminen oli täysin vaivatonta ja ongelmatonta. Kynnys rattiin lähtemisestä katosi mystisesti tuhkana tuuleen. Ajelin muutamia viikkoja Jessen valvovan silmän alla, kunnes eräänä tiistai-iltapäivänä marssin rattiin itsekseni. Kaksi päivää ennen synttäreitäni marssin samalla päättäväisyydellä autokauppaan ja ostin elämäni ensimmäisen oman auton.

Tuona tiistai-iltapäivänä, kun päätin lähteä ensimmäistä kertaa yksin rattiin, otin kameran mukaan ja ajoin ystäväni luokse opettelemaan kameran manuaaliasetusten käyttöä. Minulla on ollut järjestelmäkamera ja haave sen käytön kunnollisesta opettelusta jo 12 vuotta. Nyt, vain noin kuukausi uuden elämäni alkamisen jälkeen, tuosta noin päätin iskeä itseni rattiin ja opetella kuvaamaan. Sattumaako?

Samaan aikaan työelämässä täysipäivätyö muuttui aivan helposti siedettäväksi ja sattumien johdosta yhtäkkiä moninkertaistunut vastuu ja työmäärä ei säikäyttänyt, vaan innosti. Hereillä selviytymisen sijaan haasteeksi muodostuikin yhtäkkiä se, miten malttaisi ajoissa lopettaa työnteon. Pitkistä päivistä, suuresta vastuusta ja jokapäiväisestä uuden opettelusta huolimatta myös vapaa-ajalla alkoi tapahtua kummallisuuksia - vuosia järjestelyä odottaneet kaapit alkoivat siistiä itse itseään, pölyt pyyhkiytyä nurkista tiheään tahtiin ja minut saattoi välillä löytää jopa keittiöstä ruuanlaittopuuhista. Jesse on vieläkin etenkin viimeisestä hämillään. Elin jälleen aikaa, kun nauroin ääneen ihan hulvattoman paljon - miten mahtavaa olikaan tajuta, että oli juuri ohimennen poiminut roskan ja vienyt sen roskikseen sen sijaan, että viikkoja katselisi sen pyörivän pöydällä ja kiroaisi kodin sotkuisuutta. 

Kaikki alkoi sujua aivan kuin tanssi, eikä minun tarvinut "ottaa itseäni niskasta kiinni", "ryhdistäytyä" tai "yrittää". Aloittamisen, keskittymisen ja jaksamisen tuskaiset vaikeudet ratkesivat kuin sormien napsautuksella.

Kuka minä olen

Kaiken tämän seuraksena olen pohtinut paljon sitä, kuka minä oikeastaan olenkaan. Mikä on minua ja mikä on vain oire? Olen todennut olevani todella onnekas - olen vaikeuksista huolimatta aina tykännyt itsestäni. Rakastan luovuuttani, spontaaniuttani ja kykyäni hurahtaa täysillä omiin mielenkiinnon kohteisiin. En luopuisi mistään hinnasta tuosta pään sisäisestä ideatulvasta ja halusta mennä, tehdä ja kokea. Kun tajusin, että ADHD aiheuttaa mm. hyperfokusoitumista kiinnostaviin asioihin ja että monesti ADHD tuo mukanaan myös poikkeuksellisen luovuuden, pelkäsin hetken aikaa, että lääkitys veisi mukanaan myös nämä ominaisuudet, joita pidän parhaina puolinani. 

Pelko oli kuitenkin turha. Lääkitys poisti väsymyksen ja puolitti unentarpeen, teki toimeen tarttumisesta entiseen verrattuna melkein naurettavan helppoa ja käynnisti elämässäni "jatkuvat tanssibileet" - tällä uudella jaksamisella kaikki on niin uskomattoman kevyttä, että siivouskin sujuu nykyään kirjaimellisesti ympäri taloa tanssien. Sain pitää kaikki itsessäni rakastamani ominaisuudet, mutta niiden ohjaaminen on nyt helpompaa. Loputtomat ideat eivät ole kadonneet minnekään, mutta voin tehdä yhden asian loppuun asti aloittamatta kerralla kymmentä muuta, eikä hyperfokus vie niin täysin mennessään, että syöminen, juominen ja nukkuminen unohtuisivat. Olen edelleen se sama vanha Maria, jota olen aina onneksi osannut pitää aika hyvänä tyyppinä. Erona on, että nyt olen vihdoin saanut mahdollisuuden sen kaiken hyvän ulos päästämiseen, mikä ennen on tuntunut olevan vain vangittuna väsyneen ruumiin sisälle.

Alan tulla siihen tulokseen, että ei minun tarvitse tietää, mikä on oire ja mikä minua. Olen kokonaisuus, johon ADHD kuuluu yhtenä perusosana. Kaikista sen aiheuttamista hankaluuksista huolimatta koen, että ADHD on antanut minulle supervoimia, jollaisia ei ihan kaikilta löydykään. Etenkin nyt, kun koko elämän mittainen taistelu terveydestä on tullut päätökseensä, olo on miltei voittamaton.

Tässä minä siis olen. Ottakaa tai jättäkää. Ja elämä hyvä - se on muuten yksi ja sama, mitä päätät tulevaisuudessa eteeni heittää. Tiedän nyt, että selviän voittajana mistä tahansa.

Minä 29-vuotissynttäripäivän iltana. Fiilis: täydellisen onnellinen.

Elämäni parhaat synttärit

Melkein huvittaa kirjoittaa, että viime lauantaina vietin elämäni parhaita synttäreitä. Huomasin nimittäin viime vuonna kirjoittaneeni viettäväni "kaikkien aikojen parasta" syntymäpäivää. Vähän alkaa siltä vaikuttaa, että aika hyvin hurisee tämän tytön elämä! Synttäripäivä ei mennyt lainkaan suunnitelmien mukaan, mutta silti aivan kertakaikkisen täydellisesti. Kaiken kruunasi se aamun aloitus avannosta. 

Kokonniemen hiekkakuoppa, Porvoo. Avantoa ylläpitävät Porvoon talviuimarit.

Lumen ja jään keskeltä veteen laskeutuminen sai hengen salpaantumaan. Kroppa yritti puskea paniikkia päälle. Yritin vain keskittyä hengittämään, vaikka hetken jo mietin, että pääsenköhän täältä enää ylös.

Sitten jotain tapahtui.

Aivan yhtäkkiä hengitys tasaantui ja hyvä olo valtasi koko kropan. Vesi ei ollut enää kylmää. Huutelin innoissani avannosta Jesselle, että "hei, täällähän voi uida!" Maailma muuttui täydellisen ihanaksi.

Vaikka avannosta ylös kompuroidessa jopa kenkien jalkaan laittaminen oli haastavaa, en voinut olla ajattelematta, että tämä on muuten parasta ikinä. Liityin heti kuiville päästyäni Porvoon talviuimareiden jäseneksi. Jos joku tyyliini sopii, niin varmasti nimenomaan uuden vuoden aloittaminen taas yhdellä uudella, loistavalla harrastuksella.

Jos tämä ikävuosi jatkuu kuten alkoi, niin voi olla, että edessä on elämäni paras vuosi. Ja kun tämän toteaa näköjään jo toista kertaa putkeen, niin ei voi muuta sanoa, kuin että ei tämä ikääntyminen olekaan näköjään yhtään hullumpaa.

Elämä on niin hitsin hyvää.

-Paratiisikodin Maria

Löydät Paratiisikodin myös Instagramista ja Facebookista.