Arvatkaas, kuka täyttää tänään 28 vuotta - no minä, eli Paratiisikodin Maria! Olen hieman yllättynyt, miten paljon tunteita tämä syntymäpäivä herättää. En yleensä ole ollut mikään ihan hurja synttärihypettäjä, esimerkiksi viime vuonna juhlin synttäreitä tapettikaupassa. Jostain syystä tämä 28-vuotissyntymäpäivä on kuitenkin mietityttänyt jo pidempään. Melkein voisi sanoa, että se on ensimmäisen ikäkriisin paikka.
Siinä missä 27 vuoden ikä tuntui vielä siltä, että kaksikymppisiähän tässä vielä ollaan, tuo 28 kolmikymppiset jo hurjan paljon lähemmäs. Tässähän pitää ehkä jo piakkoin myöntää olevansa aikuinen. Aikuisuus on mielestäni jotenkin mystinen käsite - mitä ihmettä se tarkoittaa? Omakotitaloa, naimisissa oloa, vakituista työtä, lapsien hankkimista? Jos aikuisuus määritellään näin, niin johan tässä on 3/4 hanskassa. Olo ei silti ole kovinkaan kummoisesti kypsempi, kuin 10 vuotta sitten 18 täyttäessä.
18-vuotiaana "aikuistuminen" oli siisti juttu. Pääsihän sitä vihdoin baariin (vaikka olihan sitä näin rehellisesti sanottuna käyty jo aikaisemminkin). Tulevaisuus ei pelottanut ollenkaan, vaan odotin innolla etenkin kotoa pois muuttamista, eikä omillaan pärjäämisessä ollut varsinaisesti opettelua - olen aina ollut hyvin itsenäinen. En tiennyt lainkaan, miksi isona haluan, mutta tuntui siltä, että onhan tässä vielä aikaa päättää. En osannut tuolloin ollenkaan kuvitella, missä voisin olla 10 vuotta myöhemmin, eikä tarvetta niin pitkille suunnitelmille tuntunut olevankaan.
Silti tuntuu, että eiväthän nämä viimeiset 10 vuotta olleet ollenkaan sellaiset, mitä odotin. Mukaan on mahtunut tottakai paljon naurua, uusia ystäviä, huikeita kokemuksia, seikkailuja, matkustelua ja onnen hetkiä, ja lähes koko matkan on vierelläni kulkenut rakas mieheni, josta vähän yli vuosi sitten tuli aviomies. Sitäkin enemmän näihin vuosiin tuntuu kuitenkin mahtuneen vastoinkäymisiä.
En ole ollut aikuisiälläni terve yhtäjaksoisesti kuukauttakaan. Sairastamiseni alkoi jo täysi-ikäistymisen kynnyksellä, eikä ole sittemmin loppunut. "Parhaana" vuotena sairastin 13 todella kovaa flunssaa. Sellainen vetää mielen liikunnalliselta, vauhdikkaalta ja luovalta ihmiseltä todella matalalle, kun joutuu vuosiksi sohvan vangiksi, eikä ketään kiinnosta selvittää, miksi ennen niin terveen tytön kunto romahtaa esimerkillisistä elämäntavoista huolimatta. Yhä yltyvät huimaukset, nukkumisen estävät nivel- ja lihaskivut, pahentuva astma, kovasta treenistä huolimatta jatkuvasti laskeva kunto, järkyttävää tahtia hakkaava syke ja työkyvyn vievä, täysin lamauttava väsymys eivät ole kiinnostaneet ketään - ennen kuin nyt. Vasta, kun jouduin heti valmistumiseni jälkeen pitkälle sairaslomalle, pääsin tutkimuksiin. Tässä yhteiskunnassa ihmisen arvo tuntuu olevan täysi nolla niin kauan, kun hän ei ole tuottava veronmaksaja.
Jollain ihmeen keinolla olen kaiken tämän kurjuuden keskellä onnistunut myös monessa jutussa. Voisin kirjoittaa tähän melkoisen listan saavutuksia, jotka putkeen lueteltuina kuulostaisivat varmasti monen korvaan järkyttävältä leuhkimiselta, mutta skipataan se lista tällä kertaa ja mennään suoraan tarinan opetukseen. Suuretkaan henkilökohtaiset voitot ja onnistumiset, omaisuus ja saavutukset, eivät tunnu ilman terveyttä yhtään miltään. Kaiken sairauden keskellä elämän täysillä suorittaminen ja kaikkensa antaminen on ollut selviytymiskeino, joka toisaalta vie esimerkiksi koulutuksessa ja työelämässä pitkälle, mutta ei henkilökohtaisella tasolla tuo onnea. Olemalla paras kaikessa ei pääse lopulta yhtään lähemmäs omien unelmiensa saavuttamista - tai edes niiden itselle tärkeimpien asioiden tunnistamista.
Olen kuitenkin aivan äärimmäisen onnekas. Olen saanut tänä syksynä tilaisuuden täydelliseen pysähtymiseen, olkoonkin, että pitkän sairasloman muodossa. Olen saanut tilaisuuden katsoa elämääni taaksepäin ja pohtia, miten haluaisin sen tästä eteenpäin jatkuvan. Olen saanut rauhassa punnita, mikä oikeastaan tekee minut onnelliseksi ja mitkä asiat tai ihmiset tuovat elämääni enemmän positiivista kuin negatiivista. Olen joutunut tekemään kipeitä, mutta välttämättömiä valintoja etenkin sen suhteen, millaisia ihmisiä haluan elämässäni pitää ja ketkä ovat vähissä olevien voimavarojeni arvoisia.
Syksy on ollut rankka, mutta toisaalta voin rehellisesti sanoa, että samalla myös elämäni paras. Olen löytänyt jälleen sen vanhan oman itseni, jonka muistan lapsuudesta ja nuoruudesta edelleen niin elävästi. Muistan taas, kuka olen. Hassulla tavalla tuntuu, että olin 14-vuotiaana kypsempi kuin pitkän aikaa aikuisiälläni. Olin tuolloin täysin kosketuksissa omaan itseeni ja tiesin, kuka olen. Matkan varrella hukuin vanhempieni, opettajieni ja yhteiskunnan minulle asettamiin vaatimuksiin ja kadotin itseni, enkä sairaana jaksanut etsiä minuuttani uudestaan. Mutta tässä minä olen taas. Vihdoin.
En vieläkään tiedä, miksi haluan isona - siinä mielessä olen täsmälleen samassa tilanteessa kuin 18-vuotiaana. Tärkein asia, mitä nämä vuodet, kaiken kurjuuden läpi rämpiminen ja toisaalta hyvin merkityksetön, mutta koviakin saavutuksia tuonut jatkuva suorittaminen ovat opettaneet, on tämä: pystyn mihin vaan, kun sitä tarpeeksi kovasti haluan. Vuosien tuoma itseluottamus ja usko omiin kykyihin on asia, jota 18-vuotiaalla Marialla ei ollut. Oli helppo uskoa auktoriteetteja, jotka sanoivat, että et sinä pysty, ja valita omien aitojen mielenkiinnon kohteiden sijaan elämälleen suunta, mihin minua työnnettiin. En aio tehdä niin enää. Nyt pyrin tunnistamaan omat kykyni ja intohimoni, ja aion uskoa niihin. Koska tiedän, että pystyn.
 |
| Kuva: Jenni Tahkoniemi |
Tänään voin sanoa, että en ole sairastanut ainuttakaan flunssaa seitsemään kuukauteen. Astmani on parempana, syke tipahtanut 40 yksikköä alaspäin ja aineenvaihduntani on selvästi käynnistynyt taas - pystyn syömään normaalia kotiruokaa lihomatta ensimmäistä kertaa sitten nuoruuden jälkeen. En joudu kävelemään seinistä kiinni pitäen, sillä huimaus ei ole kuulunut oirekirjoon enää kuukausiin. Lihakseni ovat vihdoin pehmeät eivätkä pelkkää kiveä. Tähän kaikkeen tarvittiin vain rautatabletti iltaisin ja kilpirauhaslääkitys aamuisin (ja kunnollinen hierontabudjetti). Välillä kiroan Suomen terveydenhuollon syvimpään maanrakoon, sillä olisin voinut voida niin paljon paremmin kaikki nämä vuodet. Päällimmäisenä tunteena on kuitenkin helpotus: saan ehkä sittenkin vielä joskus olla tavallinen, terve ihminen.
Vaikka muut oireet ovat huomattavasti helpottaneet, on lamaannuttava väsymys edelleen täällä. Sen hyväksyminen, että palautuminen vie aikaa eikä jaksaminen kenties koskaan palaudu täysin tätä kymmentä vuotta edeltäneelle tasolle, on vielä työn alla. Pään sisällä on niin paljon enemmän energiaa, tavoitteita ja unelmia, kuin yhden terveenkään elämän aikana ehtii millään toteuttamaan, että jostain täytyy varmasti karsia. Nyt olen kuitenkin saanut synttärilahjaksi jotain uskomattoman hienoa ja arvokasta: mahdollisuuden tulevaisuuteen. Enää pitää löytää se oikea tie.
 |
| Kuva: Jenni Tahkoniemi |
En tiedä, missä tarkalleen haluan olla 38-vuotiaana. Toivon, että olen siinä vaiheessa löytänyt tulevaisuudelleni suunnan, joka tuo minulle iloa ja antaa enemmän kuin ottaa. Kaikista eniten toivon terveyttä ja rakkautta. Siinä on loppujen lopuksi kaikki, mitä onnelliseen elämään tarvitaan.
Hyvää kaikkien aikojen parasta syntymäpäivää minulle!
Kommentit
Lähetä kommentti