Matkani koiraihmiseksi

Lenu ensitapaamisellamme 11.4.2021

Mitä, meillekkö koira?

En ole eläinrakkaaksi syntynyt ihminen. Muistan, etten lapsena ollut oikeastaan millään tavalla eläimistä kiinnostunut ja jopa pelkäsin koiria. Erittäin allergiseksi sen sijaan synnyin. Ei löydy kovin montaa eläinlajia, joille en olisi edes jossain määrin allerginen. Allergisuus ja siihen vauvasta asti tottuminen varmasti vaikutti osaltaan siihen, etten koskaan pitänyt lemmikkiä edes mahdollisuutena - miksi haluta jotain sellaista, jota ei kuitenkaan koskaan voi saada.

Pikkusiskoni sen sijaan syntyi äärimmäisen eläinrakkaaksi. Hän keräili luonnosta lemmikkejä - meillä oli pakasterasiassa milloin kirvoja, milloin muurahaisia. 10-vuotiaana minä bongasin nurmikolta tokkuraisena hoipertelevan hiiren. Nipsu muutti mukanamme Uudestakaupungista Porvooseen ja vietti sille askarrellussa häkissä ulkona kesän. Hiiri oli ensimmäinen kosketukseni lemmikkeihin.

Toinen tapaaminen 20.4.2021

Pian sen jälkeen meille muutti siskoni toiveesta kilpikonna Hippu. En muista olleeni ikinä erityisen kiinnostunut Hipusta, vaikka olihan pikkuisen möngertelijän touhuja hauska seurata puutarhassa kesäisin. Muistan kuitenkin itkeneeni, kun Hippu kuoli. Olihan se kuitenkin ihka oikea, elävä eläin. Kaikessa pienuudessaan ja hiljaisuudessaan kuitenkin perheenjäsen.

Siskoni kaipuu lemmikkiä kohtaan oli kuitenkin niin kova, että kilpikonnakaan ei riittänyt kaipuuta helpottamaan. Yläasteaikoinani vanhempani saivat selville, että oli olemassa allergisoimattomia koirarotuja, kuten bichon havanais. Ennen kuin ehdin tajutakaan, olimme jo katsomassa pieniä koiranpentuja.

Lenu päiväunilla auringossa 2.5.2021, kaksi päivää kotiin saapumisensa jälkeen

Ihana, kamala koiranpentu

Olin 14, kun meille saapui koira. Tapahtuma ei ollut valitettavasti minulle onnellinen. Jo 14-vuotiaana elämäni oli aivan älyttömän kiireistä. Harrastuksia oli viikossa parisenkymmentä tuntia - harrastin kilpauintia, pianonsoittoa ja jokaista tanssilajia, mitä Porvoon tanssistudiolla oli mahdollista harrastaa. Harrastusten päälle yritin epätoivoisesti saavuttaa vanhempieni asettamat vaatimukset koulussa menestymisen suhteen - jos en ollut luokan paras tai toiseksi paras, en ollut mitään. 

Kun koirasta tuli puhe, onnistuin kerrankin avaamaan suuni ja sanomaan vanhemmilleni, että minä en halua koiraa. Tiedostin jo sen ikäisenä itse, että minä en ehdi sitä hoitamaan ja lenkkeilyttämään, kun jaksaminen oli jo silloin muutenkin koetuksella ja aikataulut venytetty äärimmilleen. Olin arka ja erittäin miellyttämishaluinen, enkä ollut koskaan sanonut mistään poikkipuolista sanaa, mutta uskalsin silti tuoda näkemykseni asiasta esiin. Minua ei kuunneltu. Koira otettiin, ja arvaatteko, jäikö sen ulkoiluttaminen koulun jälkeen iltapäivisin kiireessä ennen harrastuksia ala-asteikäisen siskoni vai minun tehtäväkseni?

Lenu treenaamassa portaiden kulkemista 6.5.2021

Meidän Nikke on aina ollut "mun koira" ja rakastin pikkuisen vielä kotona asuessani aivan puhki. Opin, että olen sittenkin eläinrakas ja että koira voi olla paras ystävä. Opin kuitenkin myös, että minun tunteillani, mielipiteilläni ja jaksamisellani ei ole mitään väliä. Opin, että ylitseni saa kävellä. Ei ole ihme, että koiran ottamisesta jäi pitkäksi aikaa vahvasti negatiivinen fiilis ja tunne, että koira on suuri taakka ja rasite. Kaipasin koiraa elämääni jo opiskeluaikana, mutta ajattelin, että ei koiran pito ole minulle mahdollista - koirahan vain ottaa, huomattavasti enemmän kuin antaa.

Lenu puutarhahommissa 12.5.2021

Kuinka "Ei ikinä meille koiraa" muuttui koiranpennuksi 5 viikossa

Pohtiessani nuoruuden kokemustani koirasta opin sen, että koiran ottamisen pitää aina olla koko perheen yhteinen, yksimielinen päätös - myös lasten, jos heidän oletetaan koiran hoitoon osallistuvan. Sen tajuaminen, että vika ei ollut koirassa, vaan elämäntilanteen kuormittavuudessa ja toiveideni tarkoituksellisessa huomiotta jättämisessä aikuisten toimesta, sai minut katsomaan koiran hankkimista täysin uusin silmin. Tajusin eläväni vakiintunutta, enemmän tai vähemmän tasaista arkea omakotitalossa, ihanassa miljöössä, tukevan, tasavertaisen puolison kanssa. Ymmärsin, että koiralle saattaisi itseasiassa vihdoin olla tilaa.

Lenu päikkäreillä 18.5.2021

Otimme maaliskuun alussa viikoksi hoitoon Jessen perheen koiran. Coco on espanjanvesikoira, eli rodultaan huomattavasti enemmän liikuntaa ja aktiviteetteja vaativa, kuin pienet havannankoirat, joihin olin tottunut. Etukäteen jännitin, miten viikko tulee menemään - kuka ihme sitä jaksaa tarpeeksi töiden ohessa lenkittää? Muistanko ruokkia koiran? Entä jos se karkaa? Osaanko pitää sen hengissä? Veikkasin, että vastuullisempi ja vakaampi meistä, eli Jesse, tulee pääasiassa pitämään koirasta huolta, koska en minä kuitenkaan jaksa enkä osaa.

Ei mennyt kuin pari päivää, niin olin täysin rakastunut. Heräsin aivan innoissani aamulenkeille Cocon kanssa. Hoidin ruokkimisen aamuin illoin ja nautin jopa jatkuvasta pallon heittelemisestä yliaktiiviselle koiralle. Rakastin aamuja, kun heräsin aina ihana, lämmin Coco selkääni vasten painautuneena. Olin odottanut, että lainakoiran kanssa olisi kivaa, mutta en osannut odottaa, että se olisikin äärimmäisen ihanaa. Totuin alle vuorokaudessa elämään koiran kanssa, mutta kun Coco lähti, tuntui kuin sydän olisi särkynyt ja talo täysin tyhjentynyt. En tottunut enää millään elämään ilman koiraa.

Ensimmäinen perhekuva 21.5.2021

Coco lähti kuudes maaliskuuta, eikä mennyt kuin kaksi päivää, niin puhuin jo puhelimessa tutun kennelin omistajan kanssa. Saimme luvan alkaa varovaisesti haaveilla kenties kesäkuussa syntyvän pentueen pennusta. Jos kesäkuussa ei syntyisi pentuja, odottaa pitäisi vuoteen 2022. Se tuntui täydeltä mahdottomuudelta. Käytin kaikki päiväni koiria ajatellen ja tietoa etsien ja nappasin epätoivoissani Facebookissa seurantaan ihan jokaisen kennelin, joita allergisoimattomilta roduilta löysin. Elämä ilman koiraa tuntui niin tyhjältä ja tarkoituksettomalta.

Lenu puutarhakaupassa 22.5.2021

Tasan kuukausi ensimmäisen kennel-puhelun jälkeen puhelimeni soi uudestaan. Kennelistä soitettiin: jo maaliskuun alussa syntyneestä pentueesta oli vapautunut sijoituspentu ja sitä tarjottiin meille, tutulle ja turvalliselle pariskunnalle. Saisimme rauhassa miettiä asiaa, mutta omassa päässäni päätös oli jo tehty. Tämä se on, tämä on meidän koira. Koiran tuloon oli tässä vaiheessa 3 viikkoa ja yksi päivä.

Vappuaattona 30.4.2021 Lenu saapui kotiin.

Lenu tutustumassa lenkkimaastoon 25.5.2021

Koiran elämää

Lenu - elämäni paras päätös. Kuva 30.5.2021

Viimeiset kuukaudet ollaan totuteltu elämään meidän oman pienen hauvavauvan kanssa. Napero on kaikkea, mistä haaveilimme. Toki olemme saaneet osamme yöheräilyistä, lätäköistä lattialla, matoilla ja sukkien pohjissa sekä hepuleista epäsopivina aikoina (on ihan parasta repiä verhoja alas juuri silloin, kun mami on zoom-kokouksissa). En usko, että minulta löytyy enää yksiäkään ehjiä housuja, kun ipana naskalihampaineen rakasti vielä kuukausi sitten hyppiä päin ja jäädä roikkumaan reidestä hampaillaan. On karkailtu metsään ja pihatielle, toisaalta pelätty kuollakseen yläkerran portaiden kävelemistä alaspäin. Käsistä löytyy vieläkin vanhoja arpia puremisesta.

Lenu puutarhassa 11.6.2021

Sitäkin enemmän ollaan kuitenkin nautittu elämästä. Onnellisuus on ampaissut asteikolla taivaisiin ja sen yli. Pikkuinen on kulkenut meidän mukana joka paikassa ja oppinut käyttäytymään hyvin ihmisten ilmoilla. Ollaan käyty yhdessä puutarhakaupoissa, jätskillä, pyöräretkellä, uimassa, jopa baarissa, Hangossa ja mökillä. Ollaan juostu pururadalla (Lenu voittaa joka kerta) ja maleksittu naapurustossa ihailemassa upeita pihoja. Ollaan köllitty yhdessä sohvalla ja riippukeinussa ja kaivettu puutarhassa. Ja mikä ihaninta, joka aamu saan herätä vieressäni tuhisevan lämpimän koiran pusuihin.

Uutta lattiatyynyä testaamassa 15.6.2021

Elämä koiran kanssa on niin monin verroin parempaa, että en ymmärrä, miten ikinä pystyttiin elämään ilman. Nyt kotona on aina joku, jonka kanssa jakaa arki, vaikka puoliso olisi pitkäänkin poissa. Aina on lenkkiseuraa tai päikkäriseuraa. Jessestäkin näkee, miten miehen sydän heltyy ja ilme kirkastuu pitkien ja raskaiden työvuorojen jälkeen, kun Lenu juoksee täysillä häntää heiluttaen pihatielle peruuttavaa autoa vastaan. Vaikka elämässä tapahtuisi kuinka ikäviä asioita, onnistuu tuo pikkuinen kääntämään kaiken hyväksi. Pienen eläimen pyyteetön rakkaus on jotain niin parantavaa ja kaunista, että montaa sen voittanutta asiaa en kykene keksimään.

Tätäkin tekstiä kirjoittaessani Lenu makaa jaloissa, lämmin masu jalkojani vasten, välillä nuolaisten nilkkaani. Niin kauan kuin minulla on Lenu, en ole koskaan yksin. 

Lenu lasillisella 18.6.2021

Remppakoira-Lenu juuri valmistuneessa työhuoneessa 26.6.2021

Lenu riippukeinussa 30.6.2021

Lenu Mustilan puutarhalla 1.7.2021

Lenu hattuna 6.7.2021

Lenu lomalla Hangossa 7.7.2021

Lenu veneilemässä 8.7.2021

Lenu seikkailulla 8.7.2021

Lenu uimassa 18.7.2021

Lenu. Sinä pieni napero, joka teit elämästä kaiken arvoista.

-Paratiisikodin Maria

Löydät Paratiisikodin myös Instagramista ja Facebookista.